Elämä se on kuin silkkiä vaan ...

Miten järkyttävän vaikeaa voi ollakaan aloittaa blogi. Blogi, jota ajattelin pitää lähinnä itseni vuoksi, omien ajatusten selventämiseksi ja ehkä saada tukea vertaisiltani, toivottavasti.

Mistä aloittaisin? Blogini nimihän viittaa siihen, että olen hullu. Lähdetään siitä. Mä olen masennuksen, alkoholin, huumeiden, skitsofrenian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön sekoittamasta suvusta. Kenellä mitäkin. Olen lapsi, josta ei ole välitetty. Lapsi, joka katsoi mielisairaan isän alkoholinkäyttöä vuodesta toiseen. Pelkäsi ja häpesi. Teini, joka näki sisarensa itsemurhan. Nuori aikuinen, joka karisti tuppukylän pölyt jaloistaan heti 18 vuotta täytettyään, suuntana maailma. Aikuinen, joka on hukassa ja sekaisin, vailla päämäärää, vastauksia ja tarkoitusta.

   Kaikki tämähän on naurettavaa itsesäälissä pyörimistä. Siksi otankin usein asiat huumorilla ja elän päivän kerrallaan, sivuutan pahan olon, ahdistuksen ja pelot olemalla rakastamieni ihmisten seurassa niin, etten jäisi hetkeksikään yksin. Kuka olen yksin? Muiden ihmisten seura tekee minut minuksi. Häneksi, josta välitetään. Hänestä on pakko välittää. Jos vaistoan, ettei joku pidä minusta, vihaan häntä heti. Vihaan niin paljon. Katkeruus ja viha syövät mua joka päivä ja heijastuvat mun ihmissuhteisiini. Minulle lähimmät ihmiset ovat kestäneet minulta PALJON. Kiukuttelua, vihanpurkauksia, mielialan vaihteluja. En kestä itsekään enää omaa draamaani, mitä päässäni tapahtuu jatkuvasti. Yritän, mä niin YRITÄN olla näyttämättä kaikkia tunteitani muille. Mutta kaikki purkautuu ulos, etenkin negatiiviset asiat. 

   Järkevintä olisi hakeutua terapiaan. Mutta en mä saa sitä aikaiseksi. Enkä kai edes usko siihen. Miten puhuminen muuttaa mitään asioita? Paskaa on tapahtunut jo tarpeeksi. Haluan vain normaalin elämän, haluaisin vain pois pahan olon. Haluaisin olla se ihannenainen poikaystävälleni. Se ymmärtäväinen ja AIKUINEN. Mutta mä olen rikkinäinen ja ikuinen lapsi, joka vaatii huomiota ja jos ei sitä saa, kiukuttelee ja yksinkertaisesti vittu sekoaa. Hetken mä jaksan esittää jotain muuta. Muutaman viikon mä olen kuin elokuvassa, pääroolissa naisena, jolla on kaikki hyvin. Joka on tasapainoinen.

   Pintapuolisestihan mulla on kaikki hyvin. Hieno vuokra-asunto, työpaikka, hyviä ystäviä ja poikaystäväkin. Mutta mun sisällä. Ei mitään. Palasia. Mä itse olen irtonainen palanen, joka ei kuulu mihinkään eikä minnekään. Mitä järkeä syntyä kun kuolee kuitenkin? 

   Sekavaa kirjoittamista mutta jos kukaan saa mitään selvää niin ihanaa. Ehkä sekin on hulluutta.

   Onneksi "paskasta lapsuudesta" palkaksi kuitenkin jää huumori. Niin typerä, hölmö, musta huumori. Ja ulkonakin on ihana ja kaunis syksy. Paskemminkin voisi asiat olla. Niin kyllä paremminkin!

Today with you,

Crystal